Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

BLOGI

Ajatuksia elämästä ja kuolemasta ja kaikesta siltä väliltä (eli kaikkea turhaa ja vähemmän turhaa höpöttelyä.).

 1  2  >
 Pikkukirjailijan esikoisteos
07.08.2018 13:46 | Uneksija

Löysin tänään kirjoituspöydän unohdettujen vihkojen laatikosta pienen A6 -kokoisen vihon, jonka kannesta oli surkeasti kumitettu sanat: Katriinan tarina
Avasin vihon ja hämmästyin hiukan, kun etukannen kääntöpuolelta löytyi vahvasti varoittava teksti: 
Jos kosket vihkooni, minä hirtän sinut!
Ja sitten pahoittelu:
Ps. Saat ehkä lukea vihkoni joskus, joskus!

Siinä kohtaa tajusin, että tämähän on kolmannella luokalla kirjoittamani 'kirja'. Olin siis noin yhdeksänvuotias kun kirjoitin kauniilla (lue: järkyttävän epäselvällä) tekstauskäsialalla tarinan 11-vuotiaasta (11 oli mielestäni tosi hieno numero ja sen ikäiset oli vitosluokalla, miettikää nyt miten isoja!) Katriina-tytöstä. Katriinalla oli kultaiset kiharat  (kultakatriina-mainos....) ja hän oli todella kaunis ja todella köyhä ja alistettu, mutta innokas. Olin tosi ylpeä tekstistäni, koska se oli pisin koskaan kirjoittamani (40 A6-ruutuvihon sivua) ja mielestäni juoni ja idea olivat aivan mahtavia. Kukaan luokkakaverini ei muistaakseni koskaan saanut lukea tätä 'kirjaa', koska se oli 'salainen projektini'.  
 

Koska minua huvitti paljon lukea tätä tekstiäni, jaan teillekin sen ensimmäisen 'luvun'. En ole korjannut mitään virheitä, (aikamuodot, alkukirjaimet, pilkut, vuorosanat, kappalejaot, yhdyssanat....) koska virheet tekevät tekstistä tosi söpön. Tämä luku on seitsemän 'sivun' pituinen ja sisältää vähän reilu 500 sanaa. Tässä se tulee, olkaa valmiita:

Luku 1

-Anna se pallo tänne Katriina! Käski Aida.
-Ee, ee! En anna. Vastasi Katriina.
-Annatpas, öö...öö... Aloitti Aida, mutta Inna ehtikin ensin:
Senkin sikamainen ääliö!
-Hyvä Inna! Sanoi Aida. 
- Nyt en ainakaan anna, kun puhut minulle noin. Sanoi Katriina. Yht'äkkiä kaikki pimeni. Inna ja Aidakin hiljenivät. Sisään astui nainen. Naisen hiukset olivat tiukalla nutturalla ja naisen kasvoilla oli tuima ilme. 

-Katriina, aloitti nainen, sinä et ole täällä opettamassa lapsilleni käytöstapoja. Katriina vapisi. 
-Häivy täältä! Kello on jo yhdeksän! HÄIVY! Huusi nainen. 

-Kykykyllä. Sanoi Katriina, purskahti itkuun ja juoksi kuin henkensä edestä ulos talosta kohti metsän reunassa sijaitsevaa pienen, pientä hevostallia.

Tallissa oli vain yksi poni. Poni oli ikivanha ja sen nimi oli Polle. Polleni lisäksi tallissa ei muuta ollutkaan, lukuunottamatta heinäpaaleja ja pientä risaista vilttiä. Ai niin, onhan siellä vielä kuva Katriinan äidistä. Kun Katriina oli pieni. Hän ja äiti asuivat pienessä talossa, metsän reunalla. He olivat onnellisia. Kunnes kerran kun Katriinan äiti lauloi Katriinalle pihakeinussa, Katriinan silmät suljettiin ja kun ne taas avattiin, Katriina oli yksin. Äiti oli tipoteissään. Maassa oli vain pisara punaista verta. Se oli Katriinan ensimmäinen ja viimeinen muisto äidistä.

Isästä Katriinalla ei ollut tietoakaan. Oli kai kuollut aikoja sitten. Sen jälkeen Katriina oli mennyt orpokotiin. Orpokoti oli köyhä eikä leluja riittänyt kaikille. Katriina oli elänyt kurjasti. Eräänä päivänä Katriinan isöäidin pikkuserkun täti ilmoittautui halukkaaksi ottaa Katriinan hoitoonsa. Pitemmittä puheitta lastenkodin hoitajat päästivät Katriinan tuiman naisen mukaan.

Kun Katriina, joka oli jo 10vuotta, ja nainen kävelivät pitkän, Varmaan 8km mittaisen matkan, Katriinalle selvisi totuus: Tämä nainen ei ollutkaan hänelle sukua. Ei todellakaan! Se oli Katriinalle suuri pettymys. Nainen oli halunnut itselleen "taloudenhoitajan" ja kun ne "oikeat" olivat olleet niin kalliita, että paras tapa oli hakea lastenkodista kymmenvuotias tyttö joka osaa tehdä töitä. 
-Tuo on aivan typerä perustelu! Sinulla ei ole oikeutta! Huusi Katriina. 
-Kyllä on! Sanoi tuima nainen. -Minulla on oikeus! Nainen jatkoi. 

-Ei ole! Minä kerron viranomaisille! Katriina uhosi! 

- Asia on jo hoidettu! Sanoi tuima nainen voitonriemuisena, Ensinnäkin asumme näin kaukana kaikesta: myös viranomaisita! Ja toiseksi: minulla on jo hyvä tekosyy!
Ja kun Katriina ja tuima nainen saapuivat kotiin, tai paikkaan jossa tuimanainen lapsineen asui niin, hänelä oli kaksi lasta, Inna ja Aida. Tai riiviöitä he ovat! Kun heille sanoo päivää, Inna ja Aida vastaavat jollain haukkumasanalla.

Heillä on kilpailu, kumpi sanoo kauheamman haukkumasanan, ja kun Katriina sanoi päivää, Inna vastasi: Päivää kaksijalkainen sika, ja kun Katriina sanoi päivää Aidalle, Aida vastasi: päivää hullu sianporsas. Siat ja porsaat olivat heidän suosikkejaan. Tällä kertaa Inna voitti Aidan. Kun Katriina oli saanut syödäkseen, sanoi Tuima nainen: Tämän ruoan tein minä, mutta sinä teet huomisen ruuan. Hän sanoi sen erittäin ilkeästi niin, että Katriina totteli. Hän sanoi oikeastaan kaiken niin ilkeästi, että Katriina totteli. Siitä lähtien Katriina joutui tekemään kaiken. Kaiken! KAIKEN! 

Katriina siivosi, laittoi ruuan,  hoiti lapsia, kävi kaupassa, hän teki kaiken. Nyt tästä päivästä oli kulunut vuosi. Kokonainen kauhea työntäyteinen vuosi. Katriina oli nyt saapunut talliin. Hän otti pienen risaisen peiton. Tai pelkkä kangas se oli. Katriina itki, taas. Hän oli itkenyt joka ilta vuoden ajan. 365 yötä itkemistä. KAMALAA! Katriina itki taas itsensä uneen, taas. 


Tälläinen oli siis tämän 'kirjan' ensimmäinen luku. Mietin nyt jälkeenpäin, miten olen koulussä löytänyt aikaa kirjoittaa suhteellisen pitkän tarinan. Tuossa ekassa luvussa oli seitsemän sivun teksti ja vihko on 40 sivun pituinen. Kappalejaot kertovat sivun vaihtumisesta, oikeasti teksti on kirjoitettu yhteen pitkään putkeen. Ja olen kirjoittanut kaiken lyijykynällä käsin. 
Mietin myös, että olen osannut kirjoittaa verrattaen hyvin, tai siis ainakin ikääni nähden (olin yhdeksän).  Kielioppi ei ole maailman kauneinta, mutta ainakin on juoni. Pidin silloin tarinaa todella luovana. Ehkä julkaisen vielä joskus muitakin lukuja, niitä on kymmenen, mutta nyt en jaksa kirjoittaa mitään enää puhtaaksi.

Mites muilla mahdollisilla ohikulkijoilla, oletteko te koskaan kirjoittaneet pienenä mitään vastavaa 'kirjaa' tai muita tarinoita? Olisi tosi hauska kuulla! 

 


( Päivitetty: 08.08.2018 14:32 )

 - Uneksija | Kommentit (1)Kommentoi



 Mitä mun päässä liikkuu
28.06.2018 14:51 | Uneksija

Moi pitkästä aikaa. En oo jaksanut kirjottaa yhtään mitään (tai olen mä kirjottanut paljonkin, en vaan oo julkassu) ja ajattelin nyt vihdoin edes yrittää saada jotain aikaiseksi. Ja koska postauksille aiheiden keksiminen ei kuulu vahvuuksiini, aattelin nyt vain kirjoittaa kaikesta tekemästäni ja ajattelemastani. Että joo. Toivottavasti tykkäätte, vaikka sehän on ihan sama, tykkäättekö vai ette. 
_____________________________________________________________________________________________

Lukeminen

Lieneekö syynä loputtomalta tuntuva aika vaiko kenties silkka tylsyys, olen lukenut paljon kirjoja. Tai no, paljon ja paljon. Varasin kirjastosta Elena Ferranten Napoli-sarjan toisen osan, mutta koska varausjono on piiiiitkä ja kirjaston matalat kirjahyllyt  luettu läpi miljoonaan kertaan, päätin lukea omasta ja pikkuveljen kirjahyllystä löytyviä kirjoja. Aluksi luin Jack Chengin Kosmoksessa tavataan - kirjan. Se on lapsille ja nuorille suunnattu, mutta varsinkin nyt toisella kerralla sitä lukiessani huomasin, että rivien välissä oleva tarina olisi lukemisen arvoinen kaikille iästä riippumatta. Muita lukemiani kirjoja: Ihme (R.J. Palacio), Yksi (Sarah Crossan), Pieni Runotyttö (L. M. Montgomery), Tähtiin kirjoitettu virhe (John Green).  Ensimmäiset kaksi mainittua olivat ihania kertomuksia, joissa oli pohjalla syvempi tarkoitus. On mun mielestä mahtavaa, että lasten ja nuorten kirjallisuudessa käsitellään ajankohtiaisia aiheita kuten mielenterveyshäiriöt ja samalla pohditaan tärkeitä ajatuksia, niin kuin esimerkiksi kuka minä olen. Nyt aloitin juuri Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehin Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu - kirjan. Runotytöt on kirjoittanut L.M. Montgomery, joka on kuitenkin kuollut useita kymmeniä vuosia sitten. Sarjan kolme osaa: Pieni RunotyttöRunotyttö maineen polulla sekä Runotyttö etsii tähteään ovat kaikki, erityisesti ensimmäinen, olleet minulle rakkaita pienestä asti. Annatkin ovat ihania, mutta mielestäni Emilian tarina vie silti voiton (huh huh, tulipa sekin tunnustettua!). En ole vielä päässyt suomalaiskirjailijoiden jatko-osassa kovinkaan pitkälle, joten kommentoin varmaankin vasta sitten, kun olen lukenut sen kokonaan. Eli varmaan viimeistään huomenna olen kertomassa siitäkin jotain vähemmän fiksua. 
 

 Pakko

Veljen on pakko liikua, kaverin on pakko laulaa, toisen kaverin pakko piirtää. He eivät vain yksinkertaisesti voi sille mitään. Mitä minun on pakko tehdä? Tykkään monista erilaisista asioista. Tykkään liikkua, näytellä, kokata, valokuvata, kirjoittaa, lukea, tehdä musiikkia. Mutta mikä on tärkeintä? En tähtää millään tekemisellä maailmanhuipuksi. Näyttelen, koska tykkään siitä ja se saa minut voimaan hyvin. Sama kaikessa muussa. Kirjoittamista en voisi lopettaa, vaikka käskettäisiin. Ainoa asia, joka saisi minut luopumaan kirjoittamisesta, olisivat läheiseni. Jos joku sanoisi, että jos kirjoitan, läheiseni tapetaan, minä lopettaisin. Muussa tapauksessa en. En varmaan edes osaa kirjoittaa kovin hyvin, mutta mitä väliä? En osaa näytelläkään hienosti, saati sitten kokata tai valokuvata. Mutta teen mistä tykkään, eikö se riitä? On nyt kyllä taas sekavaa tämä ajatusten purkaminen "paperille".
 

Älä välitä siitä, mitä muut sinusta ajattelevat

Ensin pitää sanoa, ettei tämä lause ole totta, eikä kenenkään kannattaisi noudattaa sen sanomaa. Olen pikku hiljaa hiukan itsevarmempi kuin ennen, kävelen selkä hiukan suorempana ja käytän hiukan enemmän vaatteita, joista pidän. Samalla olen ajatellut, että miksi minun pitäisi enää edes olla sanomatta sitä, mitä mieli tekee. Tyylillä: Kaverilla on ruma mekko, sanon: "Onpa sinulla ruma mekko!". Kaveri ei välitä, koska ei saa välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Niin, miksi pitää siis kunnioittaa toisten tunteita, kun saa tehdä mitä haluaa muiden ajatuksista huolimatta? Sekavaa. 
 

"Loppukevennys"

Koska en toteuta edellisen kohdan otsikon sanomaa asiaa, haluan ilahduttaa ihmisiä ja kerään nyt tähän kaikenlaisia mietelauseita, koska mietelauseet = <3. En ole samaa mieltä kaikkien noiden kanssa, mutta eri mieltä oleminen on avain hyvään keskusteluun. Aihe: HYMY JA NAURU Lähde: Tunturisusi

"Nauru pidentää ikää."

- Suomalainen sananlasku

"Hymy on sama maailman kaikilila kielillä, käyttäkäämme sitä."
- Tuntematon

"Hymyile joka aamu peilin edessä - ja huomaat suuren muutoksen elämässäsi."
. Yoko Ono

"Älä itke siksi, että se on ohitse. Hymyile siksi, että se tapahtui."
- Dr. Seuss

"Käytä hymyäsi muuttamaan maailmaa - älä anna maailman muuttaa hymyäsi."
- Kiinalainen sananlasku

 


 - Uneksija | Kommentit (1)Kommentoi



 Kun ei tartte tehdä mitään
05.05.2018 09:37 | Uneksija

Huomasin, ettei mulla oo viikonlopuksi mitään suunnitelmia tai to do -listaa. Ei oo enää kokeita, numeroista suurin osa on annettu ja opettajat ei edes jaksa antaa läksyä (paitsi matikanope. Mut se ei kyllä oo yllätys.). Tuntuu tosi oudolta. Mitä ihmettä mun pitäis tehä, kun en voi opetella vieraan kielen sanoja tai kirjottaa jotain äikän esseetä tai päntätä johonkin kokeeseen? 

Aluks opettelin soittamaan meiän vuonna kivi ja miekka viritetyllä pianolla Havanaa youtuben pianotutorialejen avulla. Koska en soita oikeasti pianoa, enkä ole koskaan soittanut sitä, oli vähän vaikea hahmottaa minne päin sormet liikkuvat. Opin soittamaan alkusoiton ja alun. 

Sitten mietin, että voisin kerrankin olla sosiaalinen. Rupesin laittelemaan viestejä kavereille, mutta kenellekään ei käynyt. 

Sitten päätin katella uusien leffojen ja sarjojen trailereita. Tylsistyin aika pian kun Viha jonka kylvät -kirjan elokuvan traileri ei ollutkaan vieläkään ilmestynyt. 

Yritin leipoa. Ei ollu mitään kaapeissa.

Ajattelin hakea kirjastosta Napoli-sarjan toisen osan, mutta katoin netistä ettei sitä olllu hyllyssä. 

Ja sitten päätin istahtaa nojatuolille ja ottaa läppärin esille ja nauttia siitä hetkestä, kun ei tartte tehdä mitään. 

Ja pakko sanoa, että oon ylpee itestäni, että oon selvinny koko tän vuoden ja voin nyt vaan olla. 

Olkaa tekin ylpeitä itsestänne, kun selviätte tästä kaikesta stressistä! Muistakaa sitten nauttia, kun tää on ohi!

 


 - Uneksija | Kommentit (1)Kommentoi



 Entä jos ei tietäisi?
08.04.2018 10:34 | Uneksija

Tänä aamuna, kun katsoimme perheen kanssa uutisia, pisti silmään ensimmäiset kolme uutista:
1. Syyriassa pommituksissa kuollut monia, 2. Saksassa psyykkisesti sairas mies tappoi kaksi, 3. Amerikassa tulipalossa kuoli muutama ihminen. 

Joka ikinen uutinen oli masentava, joku oli taas kuollut jossain päin maailmaa. Ja vielä toisten ihmisten takia. Mietin siinä, että entä jos ei katsoisi uutisia, lukisi lehtiä eikä kuuntelisi radioita, olisi somessa tai analysoisi uutisia. Olisiko silloin onnellisempi, kun ei tietäisi, mitä kaikkea pahaa maailmalla tapahtuu? Vai puuttuisiko joku tai jokin, olisiko elämä liian täydellistä? Ja entä jos meille kävisi kuten muualla käy koko ajan, terrori-isku, tulipalo, sota,  joku muu onnettomuus, sairaus? Osaisimmeko toimia, tietäisimmekö riskit, jos ei olisi uutisia? 

Mutta uutiset ovat nykyään varsinkin liian masentavia. Katsokaa minkä tahansa lehden etusivu. Kuinka monta negatiivista ja positiivista uutista siellä on? Enhän minä voi sille mitään. On hirveää tietää, mitä kaikkea pahaa maailmalla tapahtuu. Ja tavallaan jokaisen kuuluisi tietää.

Tavallaan tekisi mieli katsoa pelkästään HS:n ja Nelosen Lasten uutisia, koska niissä kerrotaan vain taikatempuista,  eläimistä, lapsista ja leikeistä. Jos on tapahtunut jokin onnettomuus, käydään läpi kenelle voi puhua, jos ahdistaa pelottavat uutiset. Uutistenlukija on iloinen nuori nainen, joka puhuu reippaasti ja innoissaan. Lapset ovat mukana haastatteluissa, tenttaavat presidenttiehdokkaita, kertovat mielipiteitä kiusaamisesta. Miksei tälläisiä uutisia ole aikuisille ja nuorille? Miksi uutisissa ei voida kertoa, mistä saa apua, jos joku ahdistaa, kuten Lasten uutisissa? Tässä muuten linkki Lasten uutisiin: https://www.hs.fi/lastenuutiset/art-2000005630541.html.

Pelottavatko uutiset? Eivät useimmiten. Ahdistavatko ne? Joskus. Saavatko uutiset hyvälle tuulelle? Aika harvoin. Liian harvoin. 

Toisaalta meidän ihmisten vika on sekin, että ylipäänsä joudutaan kertomaan tälläisiä uutisia. Ihmiset tappavat toisiaan, ihmiset eivät auta toisiaan.

Mitä mieltä te olette uutisista? Pitäsikö saada tietää vai sulkea silmänsä?


( Päivitetty: 09.04.2018 18:22 )

 - Uneksija | Kommentit (1)Kommentoi



 Mitä olemme ja mitä esitämme olevamme
05.04.2018 18:12 | Uneksija

Taas kerran joku haukkui sitä miltä näytän ja miten olen lapsellinen ja hikke. Nauroin haukkumiselle enkä ottanut sitä tosissaan, oma ongelma jos ei ole muuta elämää kuin haukkua muita. Mietin sitten, että mitä se haittaa, vaikken olisikaan ihan samanlainen kuin muut? Olenko oikea vain, jos näytän samalta kuin muut, meikkaan samalla tavalla ja käyttäydyn samalla tavalla kuin muut? Enkö silloin ole vain kopio toisista, se, mitä muut haluavat minun olevan? Olisiko minulla enemmän kavereita, enemmän seuraajia ja enemmän sananvaltaa? Mutta eihän se silloin olisi aitoa, ei, jos minä en olisi aito. Pitääkö esittää, jotta pärjää? Niin, pitääkö?

Millainen minä olisin, jos en ajattelisi, millainen pitäisi olla? Jos ei olisi pakko pitää merkkivaatteita pysyäkseen mukana muiden menossa, ei olisi pakko tehdä mitä muut? Kuka edes päättää, millainen pitää olla? Entä jos kaikki saisivat olla mitä ovat. Jos uskaltaisi olla rohkea, uhata sitä kiusaamista joka seuraisi siitä, että pukisi erilaiset vaatteet tai tekisi jotain, mitä muut eivät. 

En ole samanlainen kuin muut, mutten myöskään kovin erilainen. Käytän yksinkertaisia vaatteita, jotta pysyisin sillä ok-linjalla, en tee mitään kovin räväyttävää. En sano kenellekään, että esimerkiksi pidän blogia, kirjoitan tekstejä ja otan valokuvia, kuuntelen tätä ja tätä musiikkia. Minun erilaisuuteni on helposti piiloteltavissa, koska voin itse valita, miten erilainen tai samanlainen olen. Jotkut eivät voi. Jotkut syntyvät niin, että heidän kehossaan on joku asia poissa tai jotain liikaa tai jokin asia ei vain toimi. Jotkut joutuvat kestämään kiusaamista, koska heidän vanhempansa tai muut sukulaiset ovat jonkinlaisia, tehneet jotain mitä ei pitäisi. Jollain on erilainen iho tai erilaiset silmät tai hiukset tai mieli tai raajat. Heihin on lyöty leimoja, vaikkei pitäisi. Ja niistä leimoista on vaikea päästä eroon.  

Jotkut ovat erilaisia ja ylpeitä siitä. Sitä minäkin kannatan. Ollaan niitä kun ollaan, ei esitetä tai painosteta muita esittämään. Otetaan naamarit kasvoilta, olipa ne millaisia tahansa ja olisipa niiden alla mitä tahansa. Lopetetaan esittäminen, jooko.  


( Päivitetty: 09.04.2018 18:22 )

 - Uneksija | Kommentoi
 1  2  >



RSS

©2018 tähtipölyä - suntuubi.com